Juho Laitinen, sello ja elektroniikka

Ohjelma:

Hyvä konsertti herkistää tuntemaan ja haastaa ajattelemaan – se herättää kysymyksiä ja kenties vielä tarjoaa vastauksiakin niihin. Tällaisista lähtökohdista olen koostanut ohjelman, jota yhdistävänä tekijänä voi pitää eri tyylejä edustavien säveltäjien voimakasta tarvetta tehdä omanlaistaan musiikkia valtavirran juoksusta piittaamatta. Ajan patinaakin näissä ”uuden” musiikin teoksissa jo on, omaa kappalettani lukuun ottamatta.

Sähköavusteisen musiikin perinteestä ammennetaan, mutta kannettava tietokone reppuun mahtuvine tarvikkeineen on korvannut entisaikojen huoneen kokoiset apparaatit. Jukka Tiensuun oddjobissa nauhakaikulaite kopioi soiton kolmiääniseksi kaanoniksi, ja virtuaaliset kamarimusiikkikumppanit pitävät huolta eteenpäin kiitävästä temposta ja rytmien terävyydestä. Newyorkilaiseen Bang on a can -ryhmään kuuluva Michael Gordon taas on visioinut stadionmittoihin kasvaneen instrumentin, jonka rankkaa sointia kasvattaa metallimusiikista tuttu säröefekti; sivutuotteena saadaan kuuluviin pariäänten synnyttämiä infraääniä sellon varsinaisen rekisterin alapuolelta.

                      Modernismin vankimpiin pilareihin kuuluvaa 100-vuotiasta Elliott Carteria kelpaa juhlia näin pari kuukautta jälkikäteenkin. Figmentissä, joka tarkoittaa kuvitelmaa tai harhanäkyä, älykkö Carter onnistuu yhdistämään eloisaa rytmiikkaa, ekspressiivistä fraseerausta ja dramaattista kontrastia tiiviiseen pakettiin. Jotain samaa tarjoaa edelliseltä festivaalilta tuttu, lyyrisyydessään ja kauneuden tavoittelussaan tinkimätön Augusta Read Thomas. Spring songin kudelma syntyy täyteläisille harmonioille rakentuvasta, kiihtyen ja taas laantuen hengittävästä melodiikasta. Jan-Bas Bollenin Etude 4 on soittajalle suunnattua teknistä harjoitetta enemmän tutkielma säveltäjän omien kiinnostuksen kohteista. Teoksen kuriositeetteja ovat tarkoin merkitty vibrato, nyrjähtäen svengaavat rytmit ja uusseelantilaisen riroriro-linnun laulu. Hollantilaisen Bollenin toimenkuvaan kuuluu myös esiintyminen teknoyhtyeen viulistina, dj:nä ja performanssitaiteilijana.

Improvisoidessa on mahdollisuus luoda jotain ennalta arvaamatonta, ainutkertaista ja itseäkin yllättävää, ja nämä ohi lipuvat mutta painokkaat hetket ovat olleet mielessäni kappaletta More or less predictable waveforms säveltäessä. Sen alussa on minuutin mittainen improvisaatio, jonka aikana tietokoneohjelma äänittää kolme sattumanvaraista pätkää. Näitä ohjelma alkaa sitten oman tahtonsa mukaan toistaa eri nopeuksilla ja eri suunnista – hyvä ja tiiviskin alkusoitto jää väistämättä taka-alalle, ja esittäjän tehtäväksi tulee kamppailu kokonaisuuden hallinnasta efektein, suodatuksin ja lisä-äänityksin.

– Juho Laitinen